Bangkokissa puhutaan nykyään kovin paljon siitä, että kaupungin kadut pitäisi siivota. Kaikki seisoskelevat taksit ja moottoripyörätaksit pitäisi ajaa pois. Katukeittiöt muuttakoot muualle: lopettakoot paistamiset, ja me maistamiset ja haistamiset.
Olen juuri saanut tietää asian nurjan puolen luotettavalta tietotoimistoltani – kadunlakaisijalta. Hänet tapaan joka aamu kello viiden maissa aamulenkilläni. Hänhän on kaupungin virkailija ja tietää kaikki sisäpoliittiset asiat. Hän kertoo, että kaupungin virkamiehet, joiden velvollisuuksiin kuuluu velkoa roskienkeräysmaksut, kiristävät myös muita maksuja kaikilta, joilta vain voi saada muutaman pennosen. Tämä kiristys-aktiviteetti on täysin laitonta eikä kaupungin kassaan tipahda siitä kuin kakskymppiä per talo. Suurin osa menee näiden paksunahkaisten hessujen omaa taskuun, kun virkapuvuissaan kehtaavat uhkailla.
Porttimme vieressä on pieni kärry, joka toimii kahvikioskina. Sitä hoitava rouva aloittaa päivänsä aamukuudelta ja istuu kärrynsä ääressä iltamyöhään. Hän maksaa kärrypaikastaan kiristäjälle 600 bahtia kuukaudessa. On myytävä paljon kahvia, jotta se kannattaisi. Hän saa kylläkin vähän lisätienestiä siitä, että myy energia-drinksejä, joita on terästetty sormustimellisella pontikkaa!
Porttimme on suuren hotellin sisäänkäyntiä vastapäätä, ja porttimme edessä parkkeeraa myös taksi, joka odottaa asiakkaikseen hotellivieraita. Kuski pulittaa 800 bahtia kuukaudessa kaupungin virkailijalle, jottei paikalle kutsuta poliisia lukitsemaan autonpyörää. Jos poliisi kuitenkin ehtii paikalle ja saa tietää, ettei ”kuukausimaksua” ole suoritettu, hän lukitsee autonpyörän ja tulee avaamaan sen vasta, kun ojennetaan tuhatlappunen.
Kuski maksaa myös hotellin porttivahdille viiskymppiä jokaisesta hotellivieraan kyydityksestä.
Moottoripyörätaksit maksavat kaupungin virkailijalle tonnin kuussa siitä, että saavat maleksia omalla kulmallaan. Heillä ei ole lupaa ottaa matkustajaa muualta kuin juuri omalta kulmaltaan. Muuten muut mopokuskit hyökkäävät kimppuun tai tekevät kepposia iskemällä naulan renkaaseen niin, että ilma pihisee pikku hiljaa pois. Joskus harvoin mopotaksilta voi saada kyydin myös lennosta; tosin vain jos ”virallista” mopotaksitolppaa ole lähistöllä ja kyyti sopii mopotaksin suunnitelmiin. Ne suunnitelmat kun eivät aina johdu uppiniskaisuudesta vaan rahasta ja kilpailutilanteesta.
Kaikista niistä kadunvarsipaikoista, joissa aamukuudelta joku myy jotakin, on maksettava ”vuokraa”. Iltapäiväksi tulee joku toinen kaupustelija ja ehkä vielä iltamyyjä puoliyöhön asti, ja jokainen pulittaa kaupungin virkailijalle vuokrarahat. Kaikki maksut tietenkin ilman kuittia.
Aamuyöstä seisoskelee Lumpini-puiston reunamilla yölintuja, jotka yrittävät saada sen vuorokauden viimeisen keikan päästäkseen nukkumaan ilmastoituun huoneistoon, ettei tarvitsisi mennä takaisin omaan murjuun läheisessä slummissa. Heiltäkin virkailija yrittää kerätä ”parkkimaksua”.
Jos haluaa myydä jotakin kadulla kulkijoille, ei ole muuta mahdollisuutta kuin maksaa. Lisäksi joutuu tietysti maksamaan henkilökohtaiset kulut rullaavan pöydän tuomisesta ja viemisestä plus kärsimään nahoissaan mahdolliset pikku varkaudet ja näpistelyt. Kaiken kukkuraksi tulee säännöllisesti verotarkastaja utelemaan, että paljonkos tänään on tienattu ja aiotaankos sitä maksaa veroja.
Seuraavan kerran, kun ostat paistettuja banaaneja katukärrystä, ajattelepas vähän niitä piilokuluja, joita näillä kaupungin opportunisteilla on, ennen kuin rupeat tinkimään.
Ei käy kateeks myyjiä,
Irma
Tekstin on kirjoittanut MinneThaimaassa-sivuston uusi avustaja, todellinen Thaimaa-spesialisti, joka on asunut maassa viimeiset 50 vuotta.
